Mitä voit oppia itsestäsi elämäkerran kirjoittamisen kautta?

Oman elämäkerran kirjoittaminen voi olla varsin terapeuttista ja monella tapaa tarpeellistakin. Vaikka itse olin käynyt terapiassa ja kirjoittanut jo pitkään vasta omien muistelmien kirjoittamisen kautta moni asia loksahti kunnolla paikalleen.

Oman elämän kokonaiskuva selkeytyy ja on helpompi nähdä, mitä nykyhetkeltä sekä tulevaisuudelta haluaa ja toisaalta mitä ei.

Kun aikoinani luin tunnelukoista kertovaa kirjaa, jossa puhuttiin sisäisestä lapsesta ja eri lapsuuden tilanteissa syntyneistä tunnelukoista, minun oli aluksi hyvin vaikea palauttaa kolmenkymmenen vuoden takaisia tapahtumia mieleni pinnalle. Ajattelin työntäneeni ne jonnekin niin syvälle, että niitä olisi mahdoton löytää.

Niinpä päätin lähteä liikkeelle lapsuudenkodistani ja sen ympäristöstä. Mitä enemmän eri huoneita kuvailin, sitä enemmän muistin niihin liittyviä tilanteita ja pääsin käsiksi sellaisiinkin muistoihin, joita en edes tiennyt kantavani sisälläni.

Mieleeni muistui tilanne, jossa kaksi vuotta nuorempi veljeni oli lähtenyt seuraamaan minua minun tietämättäni ja sain kuusi vuotiaana puhuttelun pelästyneiltä vanhemmiltani siitä, kuinka vastuuton olin ollut. Veljeni löytyi onneksi nopeasti mutta vastuullisuuden taakka jäi harteilleni eikä kukaan ymmärtänyt nostaa sitä pois.

Mieleeni muistui myös hetki, jona isäni oli leikillään kampannut minut kavereideni edessä ja vähätellyt sitä, kuinka paljon minuun sattui. Tuosta päivästä lähtien sisälläni kulki ajatus siitä, kuinka vain heikot näyttävät tunteitaan ja valittavat “pikku jutuista” ja olen opetellut koko aikuisikäni itkemään.

Asioita, joiden emme edes tajua olevan sisällämme, on mahdotonta käsitellä saati päästää niistä jonain kauniina päivänä irti.

Kun kirjoitin kaikista seurustelusuhteistani ymmärsin kuinka paljon olinkaan hakenut rakkautta kaikkialta muualta paitsi sisältäni. Ymmärsin kuinka lukuisat tapahtumat olivat johtaneet siihen, että koin pitkään olevani korvattavissa koska tahansa.

Ja vasta kun kirjoitin itselleni auki kaikki ne tilanteet, joita olimme kuopukseni isän kanssa käyneet eron jälkeen läpi sain käännettyä uuden sivun ja päästettyä irti kaikesta siitä, minkä koin epäreiluksi.

Terapiassa ja ystävien kanssa keskustellessa en koskaan päässyt näin pitkälle. Ehkä en vielä silloin ollut valmis tai pystyin tuolloin keskittymään vain mieleni päällä oleviin asioihin.

Joka tapauksessa oman kirjoittamismatkani aikana mietin moneen kertaan sitä, kuinka jokaisen pitäisi saada kulkea tämä matka itsensä kanssa ja siksi olen luonut tämän konseptin.

Jotta mahdollisimman moni pystyisi käsittelemään eletyn elämänsä aikana syvälle mielen perukoille työntämänsä asiat ja päästämään niistä irti.

Jotta mahdollisimman moni pystyisi näkemään omat tunnelukkonsa ja syyt sille, miksi käyttäytyy tietyissä tilanteissa niin kuin käyttäytyy.

Jotta mahdollisimman moni pystyisi olemaan nykyhetkessä kokonaisvaltaisesti läsnä ja valita tulevaisuudessa paremmin.

Sain itse käytyä monta tilannetta läpi siitä näkökulmasta, miten olisin vastuullisen aikuisen toivonut tilanteessa toimineen. Sain sanottua sisäiselle lapselleni, ettei veljeni katoaminen ollut minun vastuulla ja että välillä aikuiset huutavat lapsilleen vain koska välittävät heistä niin paljon ja se vain tulee ulos väärällä tavalla tilanteissa, joissa pelko on vahvasti läsnä. Sain sanottua sisäiselle lapselleni, että minulla on oikeus sanoa ääneen eri tilanteiden aiheuttamat tunteet ja ettei kenelläkään ole oikeutta vähätellä niitä.

Ymmärsin todella merkityksen sanonnan “et voi rakastaa muita ennen kuin rakastat itseäsi” takana ja kuinka emme välttämättä tarvitse kaipaamaamme keskusteluun muuta kuin itsemme sulkeaksemme oven jonkin tapahtuneen kohdalla.

Ennen saatoin olla huonolla tuulella ymmärtämättä miksi tai raivostua nollasta sataan vain koska niin moni asia sisälläni huusi tarpeesta tulla nähdyksi. Saatoin sättiä itseäni jostain pintaan nousseesta tunteesta sen sijaan, että olisin kyennyt kohtaamaan sen ja ymmärtämään, mistä se johtui.

Omien muistelmien kirjoittaminen ei tietenkään korvaa terapian tarvetta eikä se välttämättä ole hyvä idea jollekin ennen tiettyjen asioiden käsittelemistä ammattilaisen kanssa. Joillekin se saattaa kuitenkin olla juuri sopiva tapa aloittaa enkä usko että siitä kenellekään ainakaan mitään haittaa on.

Kukapa ei haluaisi voida henkisesti hyvin ja olla nykyhetkessä tyytyväisenä ja tiedostaen läsnä?

“Sukupolvien kertomusten jatkumon asialla”

Kiira Kilpiö🧡