Kuolema osana elämäkertaa

Kuolema on yhtä luonnollinen osa elämää kuin syntymä mutta siitä on usein varsin vaikea puhua. Kunnes se osuu kohdalle ja sen käsittely on enemmin tai myöhemmin kohdattava.

Lapsena minulle kerrottiin kuinka kuolleet siirtyvät taivaaseen ja katselevat meitä pilven päältä. Tuolloin lähinnä kyselin millaista taivaassa on ja jossain kohtaa aloin pohtimaan sitä pääsisinkö itse taivaaseen kun aika koittaa.

En kuitenkaan pelännyt kuolemaa tai sitä milloin ja miten se kohdallani tapahtuisi koska se ei tuntunut millään tavalla ajankohtaiselta. Joskus kouluiässä heittelimme toisillemme kysymyksiä siitä kuolisitko mielummin hukkuen vai palaen, lento- vai auto-onnettomuudessa, maanjäristykseen vai tsunamiin.

Lähinnä leikillä ja antaen mielikuvituksen laukata.

Kun saamme omia jälkeläisiä alamme nähdä vaaroja kaikkialla. Jotkut tarkistavat vastasyntyneen hengitystä monta kertaa yössä, toiset vahtivat silmä tarkkana ettei mistään pääse putoamaan ja on pelottavaa antaa oman lapsen alkaa itsenäistymään ja kulkemaan paikkoihin yksin. Jos ei saa omaa lasta tavoitettua välähtää päässä kaikki mahdolliset skenaariot sieppauksesta kotona sattuneeseen tulipaloon. Aivan sama minkä ikäinen lapsi on kyseessä.

Olen itse menettäny kolme isovanhempaa ja molemmat vanhempani. Fafa nukkui rauhallisesti yön aikana pois mutta famon kohdalla tilanne oli monimutkaisempi. Hänen kohdallaan voi sanoa että yksinäisyys todella tappaa ja pitkään olin vihainen siitä, ettei hänelle löytynyt nopeammin paikkaa vanhainkodista.

Mummini sai syövän vuoksi saattohoidon ja vaikka hänen kohdallaan kuvioissa oli ikävä sairaus oli kuolema odotettavissa ja ehdimme käsitellä sitä yhdessä. Puhuimme asiasta paljon varsinkin edeltävinä viikkoina ja sain käydä jättämässä kauniit hyvästit minulle rakkaalle ihmiselle.

Isäni lähti yllättäen ja hänen poismenoaan oli monella tapaa vaikeinta käsitellä. Tunsin pitkään syyllisyyttä niin siitä, mitä olin hänelle viimeisenä sanonut kuin siitä, etten ollut pakottanut häntä lääkäriin. Äitini taas olin jo henkisesti menettänyt vuosia aiemmin ja vaikka pieni toivon kipinä saada hänet takaisin uutisen kuultuani sammui, tunsin myös helpotusta.

Muistan varsin tarkasti jokaisen päivän kulun näihin menetyksiin liittyen enkä pysähtynyt kunnolla yhdenkään äärelle. Painoin töitä ja jatkoin arjen parissa kunnes suru puski yllättäen niin suurena aaltona läpi että oli pakko pysähtyä.

Keskitin energiani hautajaisten järjestelyyn, tavaroiden läpikäymiseen ja tarvittavien asiakirjojen hoitamiseen. Jos joku koitti puhua minulle asiasta vastasin mahdollisimman lyhyesti ja sivuutin aiheen nopeasti. Mummin kohdalla erona oli se, että kirjoittaminen oli tässä vaiheessa osa arkeani ja sain sitä kautta purettua tuntemuksiani.

Kunnolla sainkin kaikki nämä menetykset käsiteltyä vasta niistä kirjoitettuani osana omaa elämäkertaa ja siksi kannustan myös teitä samaan. Niin teitä itseä kuin tulevia sukupolvia varten. Mitä enemmän normalisoimme kuolemasta puhumista, sitä matalammaksi kynnys sen kohdalla laskee.

Äitini sanoi aina haluavansa, että hänen tuhkat ripotellaan mereen ja että hautajaisissa juhlitaan isosti hänen elettyä elämää. Näin teimme ja toivon omalla kohdallani samaa.

Poikani kanssa kuolemasta puhuminen on ollut aivan eri tavalla läsnä kuin omassa lapsuudessani sillä olemme olleet esimerkiksi monissa eri mielenosoituksissa, joissa kysymys siitä, miksi niin moni lapsi joutuu elämään sodan keskellä on noussut keskeiseksi. Näiden keskusteluiden myötä hänessä on onneksi lähinnä vahvistunut halu olla taistelemassa tasa-arvoisempaa tulevaisuutta kohti.

Olen kiitollinen siitä, kuinka turvattua elämää olen aina saanut elää ja kuinka turvallisessa ympäristössä olen lapseni saanut kasvattaa. En kuitenkaan pidä tätä itsestäänselvyytenä ja nykypäivänä moni asia maailmanmenossa huolettaa. Tämä kuitenkin saa myös arvostamaan jokaista elettyä päivää entistä enemmän.

Ota siis itsellesi hetki tämään aiheen äärellä ja pohdi seuraavia kysymyksiä:

Miten sinä suhtaudut kuolemaan tänä päivänä? Millaisia työkaluja sinulla on ollut kohdata läheisten kuolemaa? Miten sinulle puhuttiin kuolemasta lapsena? Millä tavoin käsityksesi siitä on vuosien varrella muuttunut?

Kerro hetkistä, joina olet saanut uutisen jonkun läheisen kuolemasta. Missä olit ja kenen kanssa? Miten suhtauduit uutiseen ja miten käsittelit sitä? Millaisissa hautajaisissa olet käynyt? Oletko ollut itse järjestämässä hautajaisia?

Millä tavoin olet puhunut kuolemasta lastesi tai läheistesi kanssa? Oletko saanut tarvitsemaasi tukea menetyksen keskellä? Mistä asioista kuolemaan liittyen toivoisit puhuttavan enemmän?

Kuulen enemmän kuin mielelläni ajatuksia ja toiveita tämän blogin ja koko Kertomusten ketju- konseptin suhteen, joten laitathan minulle matalalla kynnyksellä viestiä joko sähköpostitse: kertomustenketju@gmail.com tai somen puolella🧡

"Sukupolvien kertomusten jatkumon asialla”

Kiira Kilpiö🧡