Miksi kirjoittaa elämäkerta, osa 1 : Sukupolvelta toiselle

Jokainen meistä kiinnostuu sukunsa historiasta ja sen edeltäjien kertomuksista ennemmin tai myöhemmin mutta valitettavan usein emme saa käsiimme tietoa niin paljon kun kaipaisimme.

Sukututkimusta on tietenkin mahdollista tehdä mutta se on usein varsin aikaa sekä energiaa vievää ja joko faktoihin tai muiden kertomuksiin perustuvaa.

Jotkut onnekkaat saattavat löytää käsiinsä vanhoja kirjeitä tai jopa päiväkirjoja, mitä lukiessa usein kuitenkin kysymysten määrää vain kasvaa.

Väitän, että jokainen meistä, joiden omat vanhemmat eivät enää ole keskuudessamme, harmittelee sitä, ettei kysynyt enempää tai ettei enää kunnolla muista jotain joskus kuulemaansa.

Uskallan myös väittää, että jokainen tätä tekstiä lukeva olisi valmis luopumaan hyvinkin arvokkaasta asiasta saadakseen käsiinsä oman vanhemman, isovanhemman tai isoisovanhemman omin sanoin kerrotun muistelman, vaikka he vielä olisivatkin keskuudessamme.

On hyvin eri asia saada sukuselvityksen avulla tietoa siitä, missä oman suvun edeltäjät ovat työskennelleet ja kuinka kauan kuin päästä sukeltamaan heidän itse kertomaan kuvaukseen siitä, millainen heidän pomonsa oli, mistä työpaikalla puhuttiin pikkujoulubileiden jälkeisenä maanantaina tai kenen kanssa lounastauot vietettiin mieluiten.

On hyvin eri asia tietää vain, missä joku asui ja kuinka monta neliötä tai huonetta tuohon asuntoon kuului kuin saada käsiin yksityiskohtainen muistelma tuon asunnon olohuoneen seinää koristaneesta huolella valitusta taulusta, mitkä biisit soivat useimmiten keittiössä tai miten eräänä jouluna kuusen paikalle saaminen oli monen kompastuskiven takana.

Monen voi kuitenkin olla vaikea kääntää ajatusta siitä, kuinka toivoisi pystyvänsä lukemaan omien edeltäjien kertomuksia siihen, että omat jälkeläiset haluaisivat yhtä kovasti lukea heidän itse kirjoittaman elämäkerran.

Usein varsinkin he, jotka kasvoivat kodissa, missä keskityttiin enemmän siihen, että kaikki näytti olevan hyvin ulospäin, ovat halunneet omien lasten kohdalla luoda avoimemman ilmapiirin, missä ollaan pystytty puhumaan lähes kaikesta ja osattu näyttää tunteita.

Nämä vanhemmat voivatkin olla tyytyväisiä väleihinsä omien lasten kanssa ja voivat luottavaisina sanoa sekä tuntevansa omat lapset, että heidän lapsiensa tuntevan heidät hyvin eivätkä koe elämäkertaa yhtä tarpeelliseksi kuin omalla kohdallaan.

En sano, että kenenkään pitäisi tietää kenestäkään kaikkea, enkä edes usko sen olevan mahdollista, mutta uskallan väittää, että vaikka elämäkertaan ei päätyisikään mitään valtavia paljastuksia tai uusia oivalluksia se, että sellainen on olemassa on omille jälkeläisille kultaakin arvokkaampaa.

Ajattele, jos lapsillasi olisi käsissään oman vanhempansa elämäkerta, minkä pariin he voisivat palata aina silloin kun aika on heille otollisin?

He voisivat rauhassa tunnustella, mutustella ja muistella kaikkia niitä kertomuksia, jotka he ehkä ovat moneen kertaan kuulleet mutta unohtaneet tai jotka he näkevät vanhemmalla iällä hyvin eri valossa, kolmekymmentä ja kuusikymmentä vuotiaalla on varsin erilaiset linssit päässä.

He voisivat lukea omien vanhempiensa ajatuksia uudestaan sen jälkeen kun ovat itse kokeneet jotain vastaavaa saaden nojata, samaistua ja katsoa tuota tietoa aivan uudesta näkökulmasta.

Muistelen usein hetkeä, jolloin äitini kertoi eräillä keittiössä pitämillämme etkoilla tarinaa jostain seksiseikkailustaan ja peitin korvani huutaen “way too much information” koska en ollut silloin vielä valmis ottamaan tuota tietoa vastaan.

Nyt kirjoitettuani omaa deittihistoriaani auki olen palannut usein miettimään, miten tuo kertomus menikään ja harmittellut sitä, ettei minulla ole siihen muuta kosketuspintaa kuin ne muiston rippeet, mitä pääni sisältä löytyy.

Lisäksi jokainen, joka on joskus menettänyt läheisen tietää, kuinka paljon painavampaa kaikesta heidän jälkeensä jättämästä tulee. Kaikkea tarkastelee syvemmin ja pientenkin asioiden arvo nousee tähtiin.

Pidämme kynsin hampain kiinni siitä yhdestä korusta, jonka saimme kahdeksantoistavuotis syntymäpäivälahjaksi, kuuntelemme haikeana uudelleen ja uudelleen menetetyn läheisen lempi joululaulua ja palaamme aina vain uudestaan tiettyjen muistojen ääreen kertoen niitä seuraaville sukupolville eteenpäin.

Ajattele, jos voisimme lisäksi tukeutua johonkin, mitä on tarkoituksella jätetty meille?

Ajattele, jos ne sukupolvet, joita emme ehdi edes kohdata voisivat oppia edeltäjistään heidän omin sanoin jaettujen kertomusten ja ajatusten kautta, eikä pelkästään toisten muistojen avulla?

Oma poikani ei koskaan saanut mahdollisuutta tuntea isovanhempiaan ja tyttärenikin menetti heidät valitettavan nuorena. Toki heidän jälkensä elää minussa ja jaan heistä tietoa eteenpäin tarinoiden ja tapojen muodossa mutta ei se ole sama asia.

Haluankin elämäkertani kautta varmistaa myös sen, että vanhempieni muisto saa elää jossain muodossa edes minun kirjani sivuilla, sillä he eivät omiaan ehtineet kirjoittamaan.

En usko, että on yhtään vanhempaa, joka ei haluaisi antaa lapsilleen ja heidän tuleville jälkeläisilleen mahdollisuutta tutustua omaan historiaansa juuri silloin, kun heitä alkaa omat juuret kutsua ja juuri niin moneen kertaan kuin tarvitsee.

Enkä usko, että jollekin, jonka miellämme niin suureksi operaatioksi kuin kirjan kirjoittamisen, on koskaan “hyvä aika” ja siksi kehotankin sinua aloittamaan nyt, eikä joskus myöhemmin.

Jos kaikki yllä mainittu sai sinut vakuuttumaan oman elämäkerran kirjoittamisesta mutta sinulla ei ole aavistustakaan mistä aloittaa, käy lukemassa aiempi blogitekstini Miten kirjoittaa elämäkerta vaivattomasti ja ilman suurta ajallista panostusta ja lataamassa sekä maksuton 5 simppeliä tehtävää, jonka avulla aloittaa elämäkerta- että Kertomusten ketju- konseptin menetelmä elämäkerran kirjoittamiseen- työkirja.

Ja jos kaipaat hieman lisää motivaatiota tai aihe muuten vain kiinnostaa lue myös:

Miksi kirjoittaa elämäkerta, osa 2: Jakamisen voima

“Sukupolvien kertomusten jatkumon asialla”

Kiira Kilpiö🧡